KIRJA: UUTTA TOIVEIKKUUTTA

Kirjan tarina sijoittuu johonkin päin Suomea, ja se kertoo reilu kolmikymppisesta matkailualan opettajasta. Tarinan päähenkilö Pera palaa matkatöistä ja saa kauhukseen tietää, että hänen avopuolisonsa on löytänyt uuden suunnan elämälleen, ja se on toisenlainen kuin se, jollaisena Pera näkee heidän yhteisen tulevaisuutensa. Pera romahtaa ja hänen painonsa alkaa nousta. Toivoa pilkottaa, kun hän sattumalta, ajaessaan muualla opiskelevan tytärpuolensa luokse, kohtaa huoltoasemalla taianomaisen naisen, jonka kautta hän tutustuu somessa Luluun, josta on tuleva hänen ystävänsä ja matkakumppaninsa. 

Kirja on aitoa ilmaisua. Sen huumorilla höystetty tarina kertoo miehestä, joka onnistuu pääsemään takaisin jaloilleen, mutta se ei tapahtu sormia napsauttamalla. Monen mukaansa tempaavan käänteen kautta Pera saa stressin seurauksena ohenneet hiuksensa takaisin tuuheiksi ja painokilonsa normaalilukemiin. Ihmissuhteissa tapahtuu muutos, joka johtaa täysin uudenlaiseen elämäntilanteeseen. Kirjasta on tekeillä jatko-osa.  

Kommentteja:

"Tuli tunne,että näki sielunsa silmin sen tilanteen."

"Hahmot ovat hauskoja ja leppoisia."

"Sujuvaa tekstiä ja mielenkiintoinen."

"Tilanteisiin voi eläytyä."

"Utuinen, vaalea kansi on miellyttävä katsoa."

"Asiat kulkevat tyylikkäästi kohti rauhallista loppuratkaisua, josta lukijalle jää tyyni ja vapauttava jälkitunnelma."

"Luin kirjaa puoli kahteen asti yöllä."

Uutta toiveikkuutta -kirja tarjoaa ajattelun aihetta ja mukavaa ajankulua. Sen keskeisiä teemoja ovat onnistunut painon pudotus, matka, toiveikkuus, biologinen isä, muutto etelään, rakkaus ja eheytyminen. Kirja kertoo Perasta ja hänen elämän kolhuistaan, sekä pääsemisesta ystävien turvin takaisin jaloilleen. Keskeinen haaste Peralla on hänen on oma kroppansa ja painon vaihtelu elämäntilanteiden muuttuessa. Pera, joka sai nuoresta iästään huolimatta lempinimen isäukko, ei kuitenkaan jää paikoilleen odottamaan, että joku ratkaisisi ongelmat hänen puolestaan. Hän tarttuu toimeen ja pääsee kuiville. 

Kirja on esikoisteos ja se pohjautuu tälle sivustolle aiemmin kirjoittamiini isäukko -pakinoihin. Tekstejä syntyi niin paljon, että oli luontevaa tehdä niistä yhtenäinen tarina. Aloitin lisäämällä henkilöitä ja sijoittamalla heidät tiettyyn ympäristöön. Työ oli haasteellista koska pakina tyypiltään on erilainen kuin romaani, jossa ihmiset ovat tekemisissä toistensa kanssa ja kukin elää omaa elämäänsä. Kaikesta huolimatta onnistuin ja sain ihan luettavan opuksen kokoon. Myös Books On Demandin palvelu oli myötämielistä ja uupumatta auttoi matkan varrella kun huomasin jo valmiissa versiossa kohtia, joita piti muuttaa. Kirjan nimi aiheutti pientä päänvaivaa. Kirjan alkuosa käsittelee päähenkilön paino-ongelmia, joiden kanssa hän joutuu kamppailemaan pitkään ja vaikka ote elämäntilanteen muuttuessa herpaantuu ajoittain, hän selviytyy kehollisesta haasteestaan lopulta kunnialla. Kirjan toinen puoli keskittyy isäukon perheessä tapahtuviin muutoksiin. Molempia yhdistävä nimi oli Uutta toiveikkuutta oli paikallaan myös koska kirja yleisestikin pyrkii ratkomaan ongelmia ei jumittumaan niihin. Kirjan kannen olen valinnut yhdessä perheenjäsenteni kanssa Books On Demandin graafikon suunnittelemien kansien joukosta. Päädyimme etelämaalaiseen vuorimaisemaan, koska se eniten vastasi kirjan juonta, jonka kehittymisessä matkustus etelään oli keskeisessä osassa. 

 

OTE KIRJASTA: 

LUKU 24

Tummat pilvet varjostivat Muksun loihtimien, hyvältä maistuvien, mansikkahillolla varustettujen pannukakkuviipaleiden nauttimista. Ne hän oli valmistanut varta vasten sellaisiksi, että hänen yövieraansakin pystyi niitä syömään. Samalla hetkellä, kun molemmat olivat juuri tunkemassa ensimmäistä palaa suuhunsa, puhelin soi. Soittaja oli Aase.

Tyttö napsautti kännykän kaiuttimen kuvaa, jolloin myös isäukko kuuli, mitä puhuttiin. Muksu ei erityisemmin muutoinkaan pitänyt puheluitaan eikä muitakaan asioitaan ainoastaan omana tietonaan. Hän oli varhaisteini-iästä lähtien ollut avoin, ja yhtä lailla ensimmäiset ihastukset kuin vähän myöhemmin alkaneet lähentelyt vastakkaisen sukupuolen kanssa olivat tulleet perheessä käsiteltyä. Isäukko arveli, ettei kaiuttimen päälle meno ollut vaistomaista, ja hän oli varma, että Muksu teki niin, jotta hänkin kuulisi, mitä puhuttiin.

”Hei vaan.” Soittaja oli tytön Espanjassa oleva äiti.

”Miten siellä menee?” hän kysyi.

”Hyvin.” Muksu siirsi kännykkänsä mahdollisimman lähelle isäukkoa.

”Ovatko opinnot sujuneet?” Kirkas äänen paino kertoi, että Aase oli alkanut viihtyä siellä missä hän oli.

”Ihan mukavasti.”

Puoliso esitti muitakin tavanomaisia kysymyksiä, sellaisia, joita perheessä esitetään nuorelle, joka on muuttanut toiselle paikkakunnalle ja jonka asioista silloin ollaan erityisen kiinnostuneita, kuten ”Oletko ollut terveenä ja riittävätkö rahasi?” Seuraava asia, joka puhelimessa kävi ilmi, ei sen sijaan enää ollut ihan jokapäiväistä. Se ei ollut samanlaista pölpöttelyä, jota kuulee läheisten kanssa käytyjen rimputtelujen yhteydessä.

”Täällä on oikea isäsi. Haluaisitko vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan?” Aase kysyi, kuin olisi jokapäiväistä kertoa omalle lapselleen, ettei se ihminen, jonka kanssa hän on viettänyt iso osan lapsuuttaan ja varhaisnuoruuttaan, enää ollut merkityksellinen. Täysin tuntematon henkilö vieraassa maassa oli siirtämässä isäukkoa syrjään.

Muksulle oli siitä lähtien, kun hän oli aloittanut koulunsa, tehty selväksi, ettei hänellä ollut toista vanhempaa, ja muutettuaan uuteen kotiin tyttö sellaisen puutteessa oli alkanut pitää isäukkoa miespuolisena vanhempanaan. Hän ei ollut koko perheen yhdessäoloaikana kyseenalaistanut kuvitelmaansa, ja oikeastaan hän oli jo unohtanut, ettei toinen hänen aikuisista perheenjäsenistään ollut hänen alkuperäinen vanhempansa. Perhe eli, kuten mikä tahansa ihmisryhmä, joka tiesi kuuluvansa yhteen, ja myös Muksun ystävistä jokainen oletti hänen äitinsä kumppanin olevan hänen toinen vanhempansa. Isäukko oli silloin tällöin ottanut esille adoption mahdollisuuden, mutta Aase ei ollut koskaan katsonut sitä tarpeelliseksi.

Hän oli hämmentynyt. ”Oikea isä”, hän tokaisi varomattomasti. Hän oli olettanut, ettei Muksun biologisesta toisesta vanhemmasta ollut tietoa ja hän oli jopa arvellut tämän kuolleen. Nyt tämäkin.

”Mitä!” Muksu tuijotti silmät suurina.

”Onko isäukko käymässä luonasi?” Aase kysyi. Puhelimen taustakohinasta huolimatta vieraasta maasta soittanut puoliso oli kuullut hänen parahduksensa.

”On, ja olemme juuri teellä ja syömme pannukakkua.” Muksu suhtautui yllättävän rauhallisesti kuulemaansa. Ehkä hän oli ominut taipumuksensa minulta, isäukko mietti kuultuaan vasta äskettäin jääneensä isä numero kakkoseksi.

”Jos puhelimessasi on kaiutin päällä, voisitko sulkea sen”, Aase pyysi. ”Äh”, Muksu äännähti.

Puoliso ei siis halunnut nyt entisen miehensä kuulevan, mistä kaikessa oli kyse, ja se tuntui loukkaavan häntä suuresti. Isäukko ei voinut olla näyttämättä käsimerkein Muksulle, että tämä säilyttäisi yhteyden siten, että myös hän kuulisi, mitä puhuttiin. Hän tarvitsi heti selvyyden siitä, mistä oli kysymys. Seuraavien viikkojen aikana hänen elämänsä lähtisi syöksykierteeseen, jos hänen pitäisi palata kotipaikkakunnalle täysin epätietoisena kaikesta. ”Onko minulla oikea isä?” Muksu kysyi ja käänsi isäukkoon päin kännykkäänsä, jonka punainen valo osoitti, että kaiutin oli edelleen auki. Isäukko näki kyyneliä tytön silmissä. Tuo oli liikaa, isäukko hermostui. Ilmoituksen oikeasta isyydestä piti tulla kasvokkain eikä puhelimessa. Puhelun jatkuessa kävi ilmi, että henkilö, jonka luokse hänen nyt entinen puolisonsa oli muuttanut, todellakin oli Muksun oikea isä. Hän oli pitänyt asian omana tietonaan kaikki ne vuodet, jotka perhe oli ollut yhdessä. Muksun biologinen isä oli Espanjan kansalainen, mutta koska tyttö oli saanut alkunsa lyhyen seurustelun jälkeen, Aase oli päättänyt pitää lapsen itsellään, eikä isyyttä ollut koskaan vahvistettu.

Isäukko oli yhtä aikaa sekä tyrmistynyt että tavallaan helpottunut kuulemastaan. Moni asia sai selityksensä, ja niitä olivat puolison jatkuvat poissaolot ja yllätysreissut sekä espanjankieliset lehdet ja sanakirjat. Entä kävikö hän matkoillaan tämän niin kutsutun oikean isän luona, ja miksi hän tällä tavalla ilmoitti asiasta? Monenlaiset mietteet kulkivat miehen päässä, ja hän koki, ettei ollut enää mitään.

”Mistä tiedät, että hän on oikea isäni”, Muksu nyyhkytti jo kuuluvasti. Nenäliinoja ei asunnossa näkynyt, ja jos niitä oli, niin itkevä nuori ei kyennyt kertomaan, missä sellaisia säilyteltiin, joten isäukko käveli kylpyhuoneeseen ja repäisi vessapaperirullasta palan ja ojensi sen Muksulle.

”Kaikki oli selvää alusta lähtien. Isäsi oli nuori eikä hänellä ollut töitä, joten päätin kasvattaa sinut yksin, mutta sitten tapasin isäukon”, puoliso kertoi äskeistä vakavoituneemmin Muksun pyyhkiessä räkää valuvaa nenäänsä.

Puhelimen kaiuttimesta kuuluva selitys tuntui järkeenkäyvältä. Siitä huolimatta isäukko näki, että Aase olisi voinut pitää hänet omien tekemistensä suhteen paremmin ajan tasalla. Olivathan he avoliitossa ja asuivat saman katon alla.

...jatkuu kirjassa  Uutta toiveikkuutta.

Kirjan julkaisija: Books on Demand

Lue lisää: https://www.aforisme.net/